Blogi: Rajkumar Sabanadesan 1.12.2025
On helppo sanoa, että vanhemmat tekevät paljon töitä lastensa vuoksi koska se on rakkautta, vastuuta, velvollisuutta. Työ tuo turvaa ja mahdollisuuksia. Moni isä ja äiti elää kuin juosten kohti jotakin, jota ei koskaan ehdi saavuttaa. Työstä tulee kilpi, jolla suojaamme itseämme hiljaisuudelta – myös siltä hetken pysähdykseltä, jossa sydän voisi kertoa totuuden. Entä jos juuri pysähtyminen onkin suurin lahja, jonka voisimme antaa itsellemme ja lapsillemme?
Tämä blogi on kutsu hengittämään, hellittämään ja muistamaan, miksi olemme täällä.
Näen usein vanhempia, jotka eivät enää tee töitä elääkseen – he elävät tehdäkseen työtä. Katse on väsynyt ja sydän jännittynyt. Työ on kuin temppeli, jossa palvomme tehokkuutta. Se antaa meille roolin ja rytmin. Liialla tekemisellä pakenemme olemisen todellisesta kivusta. Työ muuttuu kahleeksi. Lapsemme oppivat, että kiire on normaalia ja lepo heikkoutta. Miksi me teemme näin? Miksi me, rakastavat ja vastuulliset ihmiset, tapamme itseämme hitaasti työn kautta?
Buddhalainen viisaus kysyisi: Mitä sinä pakenet?
Usein emme pakene köyhyyttä, vaan omaa sisäistä levottomuuttamme. Työstä tulee turvapaikka, jossa ei tarvitse kuunnella hiljaisuutta. Hiljaisuudessa voi nousta kysymyksiä, joihin emme halua vastata: Olenko onnellinen? Elänkö kuten sydämeni haluaisi? Riitänkö?
Kun isä avaa koneensa vielä ennen nukkumaanmenoa, hän ei ehkä pakene lapsiaan – vaan tunnetta, ettei riitä. Kun äiti täyttää kalenterinsa viimeistä rakoa myöten, hän ei ehkä halua olla poissa – hän ei vain enää muista, miltä tuntuu olla rauhassa. Työ voi olla rakkautta, jos se kumpuaa myötätunnosta ja tarkoituksesta. Jos siitä tulee pakokeino, se vie meiltä ilon, luovuuden ja yhteyden.
Buddha sanoi: “Rauha tulee sisältä, älä etsi sitä ulkopuoleltasi.”
Ehkä meidän on aika muistaa tuo viisaus työn ja vanhemmuuden keskellä. Lapsille tärkeintä ei ole, että olemme aina kiireisiä heidän hyväkseen vaan se, että he näkevät meidän pysähtyvän – hengittävän ja nauravan. Reflektointi ei ole itsekkyyttä, vaan rakkautta. Palaamme elämän ytimeen, kun kysymme itseltämme: “Mitä minä oikeasti tarvitsen?” tai “Mitä lapseni tarvitsevat juuri nyt?”.
Ehkä on aika antaa itsellemme lupa olla vähemmän tehokkaita ja enemmän elossa. Lupa olla epätäydellinen vanhempi, mutta läsnä oleva ihminen. Miten voisimme kehittää myös työelämää niin, ettei siinä olisi kyse vain suorittamisesta vaan myös merkityksestä ja arvoista?
Kuten Buddha opetti: “Kun ymmärrät, että mitään ei puutu, koko maailma kuuluu sinulle.”
Silloin emme enää pakene vaan palaamme kotiin – itseemme ja toisiimme.
Kirjoittaja, Rajkumar Sabanadesan, on johtaja, joka uskoo, että todellinen johtajuus syntyy inhimillisyydestä, rohkeudesta ja empatiasta. Hänen työnsä ytimessä on ajatus, että hyvä johtaja ei vain johda ihmisiä – hän mahdollistaa heidän kasvunsa ja kukoistuksensa.
Rajkumar on rakentanut uraa monimuotoisuuden, kansainvälisen rekrytoinnin ja eettisen johtamisen parissa omassa yrityksessään, Sabana Oyssä. Hän inspiroi organisaatioita johtamaan arvoilla, ei vallalla – luottamaan enemmän kuuntelemiseen kuin kontrolliin.
Rajkumarin lähestymistapa yhdistää liiketoiminnan, yhteisöllisyyden ja henkisen viisauden – luoden pohjan johtajuudelle, joka kestää aikaa ja rakentaa tulevaisuutta, jossa jokaisella on paikka ja merkitys.