Blogi: Merja Hynynen 27.1.2025
Työyhteisöissä pitkään säilyvät vanhat toimintatavat ovat monisyinen ilmiö. Jokaisella meistä on tästä varmasti kokemusta – minullakin. Ensimmäisessä työpaikassani, vastavalmistuneena sairaanhoitajana, opin joka päivä uutta. Ja joka päivä myös ihmettelin erilaisia tapoja tehdä työtä, kohdata potilaita ja hoitaa asioita kollegojen kanssa. Yksi kummallinen asia oli joka päivä silmieni edessä ja sen otin puheeksi. Nykyisin työnohjaajana kannustan asiakkaita tutkimaan, miksi tietty tapa on olemassa ja mikä sen alkuperäinen tarkoitus oli. Usein tämä paljastaa sen, että tavan taustalla oleva tarve on muuttunut. Kun jokin toimintatapa on osa kulttuuria, se siirtyy helposti uusille työntekijöille niin sanottuna ”hiljaisena tietona” – ilman, että sitä edes kyseenalaistetaan. Siksi tämä tarinani:
Kauan sitten (kuulostaa juhlalliselta 😉) jokaista potilasta varten oli oma potilaskansio. Miehillä siniset ja naisilla punaiset kansiot, joista löytyi tärkeitä tietoja henkilön sairaushistoriasta sekä meneillään olevan hoitojakson tilanteesta. Potilaskansiot säilytettiin ns. kiertokärryssä, jonka alaritsiltä löytyi monenmoista lääkärin kierrolla tarvittavaa, esim. refleksivasara, spaatteleita ja korvalamppu. Ekan työpaikkani kiertokärryn alaritsillä oli lisäksi TIILISKIVI!
Eräänä päivänä, aamuvuorossa, kirjoitimme kansliassa raportteja hoitamiemme potilaiden papereihin. Tuossa hetkessä päätin noviisina sairaanhoitajana tunnustaa tietämättömyyteni ja kysyin muilta: ”Miksi tuo tiiliskivi on kiertokärryssä?” Syvä hiljaisuus. Kaikki vilkaisivat ensin kiertokärryä ja sitten toisiaan. Kävi ilmi, ettei kukaan huoneessa tiennyt. Ei Leenakaan, joka oli kuitenkin työskennellyt osastolla jo yli 20 vuotta. Moni tunnusti miettineensä samaa, mutta kukaan ei ollut aiemmin kysynyt.
Kansliaan tuli sairaala-apulainen, joka oli pian jäämässä eläkkeelle, palveltuaan osastolla yli 40 vuotta. Hän tiesi. Lähes 40 v. aikaisemmin oli osastonlääkärinä ollut vanhempi herrasmies, joka kärsi kylmistä käsistään. Hän oli tuonut eräänä aamuna tiiliskiven osaston keittiöön ja pyytänyt, että sairaala-apulaiset lämmittäisivät kiven samalla, kun lämmittivät potilaiden aamiaisia uunissa – ja laittaisivat lämpimän kiven sitten kiertokärryyn, juuri ennen lääkärinkiertoa. Siitä lähtien ei lääkärin tarvinnut enää säikytellä potilaita aamuisin kylmillä käsillään, vaan aina ennen potilaan tutkimista hän lämmitti kätensä kiveä vasten. Kiertokärry oli uusittu kymmenien vuosien kuluessa useasti ja aina kivi oli uskollisesti siirretty uuden kärryn alaritsille – vaikka kukaan ei enää tiennyt, miksi sitä tarvittiin.
Vasta työnohjaajana toimiessani ymmärsin tämän kokemukseni arvon ja olenkin jakanut tätä tarinaa paljon. Kuinka paljon kuljetamme mukanamme asioita, joita emme enää tarvitse? Yksilöinä, työyhteisöinä ja jopa organisaatioina?
Mistä olisi aika luopua?
Haluaisitko jakaa kanssamme ajatuksiasi tästä blogista? Se onnistuu LinkedInissä.
Kirjoittaja, Merja Hynynen, on toinen tämän sivuston perustajista ja ylläpitäjistä. Hän tekee työtään sertifioituna johdon ja työyhteisöjen työnohjaajana ja coachina sekä valmentajana. Merja on toiminut työnohjaajayrittäjänä yli 15 vuotta ja on nyt VOIMAksi Oyn yrittäjä.
Voit tutustua Merjaan enemmän VOIMAksi Oyn ja Työnohjauspalvelu Helmin sivuilla sekä LinkedInissä.